Kun kiireestä tuli kupla

KUN KIIREESTÄ TULI KUPLA – Tarinoita työelämän
paradokseista haastaa lukijansa pohtimaan omaa elämäänsä: kuinka paljon oma kiireeni on minulle totta; onko
kiire oma aikaansaannokseni; onko kiire minulle annettu todellisuus; onko muille kertomani kiire-puhe
sanahelinää tai työyhteisön sosiaalista koodia; millaisia valintoja juuri minun kiireeni taustalla on. (...) Kirja ei ole mikään vinkkiopas kiireettömän elämän syliin. Se ei anna ohjeita, kuinka työstä tai elämästä tulisi
levollisempi, seesteisempi. Itse asiassa Siukosen teosta on hyvin vaikea lokeroida tai määritellä. Se on selkeästi
tietokirja, mutta sen käsittely- ja toteutustapa kuvituksineen, päiväkirjamaisine teksteineen ja sananlaskuineen
tekee siitä toisaalta pamfletin, toisaalta esseekokoelman, toisaalta filosofisen pohdiskelun. Päiväkirjaosuuden
verbaalinen revittely tuo mieleen Jari Tervon tai Jouni Hynysen tekstit. Kokonaisuudessaan hyvin erilainen ja
raikas tapaus nykyisen työelämägenren kirjateollisuudessa.

Sebastian Siukonen teki harkitun teon omin eväin kahvituntien ja junamatkojen aikana. Kirjoitti kirjan Kun kiireestä tuli kupla. Kirja ei mene mihinkään lajiin, niin kuin ei Siukonenkaan. Tyylillisesti se on kymmenottelu, Siukosen oma laji. Pallona on kiire ja palloseinänä suomalainen arki, jota vasten Siukonen paukuttaa omaa ihmettelyään. Ja provosoi niin, että hätäinen hyperventiloi kättelyssä. Onneksi hän vyöryttää alkupaloiksi niin paljon asiantuntijoita ja analyysejä, että lukija väsyy, eikä jaksa oikein käydä päälle. Toisella lukemalla osaa loikata suoraan päiväkirjaosaan, ja sitten alkaa tapahtua oman ajattelun maailmassa.
Juuri siihen Siukonen pyrkii.

Nykyään kaikilla pitää olla töissä kiire. Koko ajan. Jos ei oikeasti ole kiireinen, pitää näytellä tai väittää olevansa. Muuten ei saa sosiaalista hyväksyntää muilta.
Tätä ilmiötä HR-asiantuntija Siukonen kutsuu kulissikiireeksi. Siukosen kirjan ydinväite on, että suuri osa jokapäiväisestä kiireestämme on näennäistä tai itse aiheutettua.
Toki Siukosenkin mukaan on myös niitä, joilla on oikeasti töissä kiire. Mutta heitä on paljon vähemmän kuin media ja jokapäiväinen puheemme antavat ymmärtää. (...)
Siukonen ei tarjoa kirjassaan yksiselitteistä vastausta siihen, miten kiireen tunteesta pääsee eroon. Hän lähestyy ilmiötä paradoksien kautta ja haluaa saada lukijan kyseenalaistamaan kiirepuheen mielekkyyden.

Valinta voi tuottaa pettymyksen synteesiä kaipaavalle lukijalle. Toisaalta kiireellä – ja varsinkin siitä puhumisella – on kulttuurissamme niin vahva asema, että epäilyksen herättäminen nykyisen elämänmenon mielekkyydestä riittää hyvin yhden kirjan tehtäväksi.