Viiton – olen olemassa

Juhana Salosen omaelämäkerrallinen teos Viiton – Olen olemassa on kuulevaan perheeseen syntyneen kuuron pojan kasvutarina. (...) Salosen tarina on silmiä avartava, sillä monille kuuleville kuurojen kulttuuri on todennäköisesti varsin vieras. Tarttumapintaa teoksessa on lähes kenelle tahansa, sillä identiteettinsä kanssa kamppailevan nuoren ongelmiin pystyy helposti samaistumaan niin kuuro kuin kuulevakin.

Painetun kirjan visuaalinen ilme on erittäin tyylikäs. (...) Kokonaisuutena Salosen teos on helposti lähestyttävä, ajankohtainen sekä sivistävä. (...) Kuuroihin kohdistuu vielä tänäkin päivänä liikaa tietämättömyyteen perustuvia ennakkoluuloja ja stereotypioita, joiden hävittämiseen Salosen kirja on varmasti valtava apu.

Viittomakielen päivää juhlistettiin eilen eri puolilla Suomea. Jyväskyläläisittäin juhlat jatkuvat vielä tänään, sillä Kuurojen liitto myöntää Vuoden viittomakieliteko 2017 -tunnuspalkinnon jyväskyläläiselle kirjailija Juhana Saloselle. Palkinto luovutetaan eduskunnassa Viittomakielen seminaarissa.

Salonen sai tunnustuksen kirjastaan Viiton – olen olemassa, jossa hän kuvaa nuoren kuuron kamppailua oman identiteettinsä löytämiseksi. Salonen valmistui Jyväskylän yliopistosta viittomakieliseksi luokanopettajaksi vuonna 2012. Nyt hän on projektitutkijana Suomen viittomakielten korpusprojektissa.

Nuorena Salonen ei kokenut kuuluvansa viittomakielisten kuurojen eikä suomea puhuvien kuulevien joukkoon; hän ei tiennyt, mikä hänen äidinkielensä on. Salosen kirja perustelee viittomakielen merkitystä kuurojen identiteetille ja kulttuurille. Se on tärkeä kannanotto viittomakielen asemasta yhteiskunnassa yhtenä vähemmistökielenä.

Kuvittele syntyväsi kuurona vauvana kuuleville vanhemmille. Kuvittele olevasi elinympäristösi ainoa kuuro. Kuvittele itsesi varttumaan vähemmistön edustajana valtaväestön sisällä. Tämä ei ole ehkä sinun arkesi, mutta varmasti jonkun toisen. Kuulevana tulee harvoin, monen tuskin koskaan kuvitelleeksi millaista olisi elämä ilman kuuloa, mutta esimerkiksi Juhana Salonen tietää sen omasta kokemuksesta. Niiden kokemusten pohjalta on syntynyt Salosen kirja, Viiton - Olen olemassa, joka voitti alkuvuodesta Kuurojen liiton tunnustuspalkinnon. Palkinnon myöntämisen perusteena on viittomakielisten oikeuksien ja aseman edistäminen. Salosen teos on varmastikin hyvin ainutlaatuinen kirjallinen kurkistus kuurojen maailmaan ja toimii mielestäni erinomaisena porttina ja keskustelunavauksena kuurojen ja kuulevien välillä.

Kantavana teemana läpi Salosen teoksen kulkee voimakas oman identiteetin etsintä, oman paikan löytäminen kuurona kuulevien keskellä. Osana tarinaa Jussi Rinta-Hoiska on kuvannut Salosta erilaisissa ympäristöissä. Salonen kertoo kirjassaan halunneensa välttää perinteisen elämäkertojen lapsuus-, ja nuoruuskuvien käytön ja tarjota tilalle jotain erilaista, joka herättää lukijaa pohtimaan. Uniikit kuvat täydentävätkin hyvin tarinaa ja erityisesti osa jättää voimakkaan tunnejäljen. Salosen omien tekstien rinnalla kulkee myös hänen äitinsä, Sisko-Margit Syväojan kirjoitukset äidin näkökulmasta. Tämä tuo mielenkiintoisen lisän Salosen kasvutarinaan. Salonen lähtee kertomaan tarinaansa varhaislapsuudesta lähtien. Lukijana jää vahvasti mieleen näistä osuuksista erityisesti kaksi asiaa: se, että kuurous ei lapsena vielä ollut sellainen este tai asia, joka olisi mainittavasti haitannut pientä kuuroa lasta esimerkiksi leikkiessään kavereiden kanssa. Ja toisaalta jotenkin merkillepantavaa mielestäni on myös se, että Salosen lapsuusaikaan ei tunnuttu annettavan juuri mitään apuja kuuleville vanhemmille, joille syntyy kuuro lapsi. Yksi sopeutumisvalmennusleiri, mutta muuten vanhempien oli itse etsittävä tietoa ja keinoja. Kun kirjassa edetään murrosikään, silloin kaikki muuttuu. Alkaa raju identiteetin etsintä ja lopulta nuori mies velloo oikeasti todella syvissä vesissä. Jos vielä lapsena kuurous ei tuntunut olevan haitta kaverisuhteissa, nuorena Salonen saa kokea kiusaamista ja rajua ulkopuolelle jättämistä, kun yhteistä kieltä ei tunnu löytyvän tai toisilta edes halua löytää sitä. Toisaalta kaiken taustalla tuntuu olevan isona haasteena oma taistelu sen suhteen, että mikä on se todellinen oma äidinkieli.

Salosen teksti on sujuvasanaista. Se on myös hyvin avointa, konstailematonta. Hän ei tunnu pelkäävän laittaa itseään sataprosenttisesti likoon tarinaansa kertoessaan. Se tekee kirjasta hyvin intiimin tuntuisen, mikä tietenkin on meriitti kun elämäkerroista puhutaan. Varsinkin kun tarkoituksena on jakaa kokemuksellisesti kuuron elämää kuuleville. Toisaalta myös vahvasti vertaisellisuutta toisille kuuroille, erityisesti heille ketkä itse vielä elävät etsikkoaikaansa. Kirjan loppupuolella Salonen esittelee tieteellisempää tietoa kuurouden hyödyistä ja tutuksi tulee käsite Deaf Gain, jossa kuurouden haittojen sijaan halutaan nähdä sen hyödyt. Jotenkin soisin nähdä tämän kirjan lisättäväksi jo yläasteen äidinkielen luettaviin kirjoihin. Olen itse kyllä jo aika nuorena jostain syystä pohtinut, millaista elämä olisi ilman kuuloa tai näköä. Työssäni kohtaan aika ajoin kuuroja asiakkaita ja joka kerta harmittelen, etten osaa edes perusviittomia. Salosen kirjan myötä lupaan opetella edes muutaman.